Joo, ihan kiva, mut mitä se tekee?

Tämän päivän yhteiskunnan hektisessä maailmassa tuntuu että integroituminen ja äärimmäinen funtionaalisuuden tavoittelu ovat korvaamassa monia ennen ostopäätökseen vaikuttaneita asioita. Itse huomasin tämän valitessani suihkusaippuaa. Katsoin valikoimaa, törmäsin mukavan tuoksuiseen vaihtoehtoon, mutta laittaessani sitä ostoskoriin mukanani ollut ystäväni kysyi "Joo, ihan kiva, mut mitä se tekee?" Ensin en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, kysehän oli saippuasta. Se pesee? Sitähän olin tullut ostamaan. Ystäväni kuitenki tarkoitti, että kosteuttaako, kuoriiko vai "tekeekö se olostasi raikkaan energisen". Tällaiseen seikkaan en ollut edes osannut kiinnittää huomiota.

Myöhemmin pohtiessani asiaa tajusin että tämähän on selkeä nykyajan trendi. Kännykät sisältävät musiikkisoittimen, kameran, internetyhteyden jne, jotta mahdollisimman paljon mahtuu mahdollisimman pieneen ja mukaan kerralla. Ihmisillä ei ole aikaa käydä suihkussa JA sekä kostetuttaa ihoa vaan molemmat tulee pystyä hoitamaan yhdellä kertaa. Funktionaaliset elintarvikkeet, jotka parantavat vastuskykyä, ruuansulatusta ja alentavat kolesterolia (ja samalla ovat kevyitä ja hyvänmakuisia) ovat kovassa suosiossa. Integroituvuus on siis päivän hittisana. Mahdollisimman paljon kerralla, hyvään hintaan!

Helpottaahan elämää se, että kännykässä on kaikki tarpeellinen mukana. Esimerkiksi lenkille lähtiessä kännykkä mukana tarjoaa suurimman osan mukana tarvittavista tarpeista, mutta entä sitten kun kännykän akku loppuu. Musiikin kuuntelu vie virtaa ja kohta mukana ei ole sekä kännykkää ja mp3:sta vaan musta palikka jolla ei enää tee mitään vasta kuin kotona. Mieleen palaa vanha sanonta munien pakkaamisesta yhteenkoriin ja harmitus vain kasvaa kun harvinainen lintu tai spektaakkelimainen maisema jää kuvaamatta akun loputtua.

Asiassa ei kuitenkaan periaatteessa ole mitään vikaa niin monipuolisten kosmetiikkateollisuuden tuotteiden, funtionaalisten elintarvikkeiden tai huippuintegroitujen laitteiden tapauksissa kunhan muistaa pitää järjen kädessä ja suhtautua kriittisesti niiden antamiin lupauksiin. Mutta entä kun integroitumispaine kohdistuukin sinuun itseesi ostamiesi tuotteiden sijaan? Yritysmaailmassa arvostetaan mitä monipuolisempia tutkintoja. Enää ei riitä että on yhdellä osa-alueella hyvä, vaan pitää hallita monia eri aloja ja vielä yhdistää ne kaikki. Tutkimuksia tehdään yhä enemmän tieteen osa-alueet rikkovalla alueella ja jopa ylioppilas kokeen uudistettu reeali on suunniteltu sisältämään ns. oppiainerajat ylittäviä tehtäviä.

Onko tämä kuitenkaan kielteistä kehitystä? Kaikkihan tietävät, että ihmisiin kohdistuu yhä enemmän niin odotuksia kuin paineita, ja tähän on jo alettu sopeutua (tai ainakin yrittää). Tämän seikan valossa on siis ainoastaan positiivista kehitystä että yksilön opiskelu ja työ ovat monipuolisia nykyajan trendin ansiosta. Yksilön tietotaso kasvaa kun enää ei tarvita yksityiskohtaista tietoa vaan nimen omaan monipuolisten kokonaisuuksien hallintaa.

Tapahtunut integroituminen siis helpottaa keskimäärin yksilöä; arkeen syntyy enemmän aikaa kun sitä toisaalla säästetään ja mukaan tarvitsee ottaa vähemmän tavaraa. Myös henkinen puoli saa enemmän ravintoa kun ei keskitytä liian yksipuolisiin kokonaisuuksiin. Integroituminen on siis hyvä asia, tosin kohtuuden rajoissa! Itseltään ei saa vaatia liikaa mutta ei myöskään ostamaltaan tuotteelta - minulle myös riittää se ihan tavallinen suihkusaippua!

Niin aivan.

Niin aivan.. blogin kirjoittaminen onkin hieman päässyt unhoittumaan. Täytyy siis korjata asia. On kuitenkin niin että viime aikoina aika on ollu kortilla, syystä tai toisesta, silti voisin sanoa että viime aikoina olen saanut elää erittäin onnellisia aikoja. Ainakin keskimäärin. Onnelisuushan on muutenkin suhteellista ja määrittyy vain yksilön subjektiivisen kokemuksen kautta joten "keskimäärin onnellinen" lienee hyvä keino kuvata viime aikoja. Elämässäni on tärkeys järjestykset uudistuneet, vanhat asiat nousseet pinnalle ja uusia kytköksiä on syntynyt. Koen siis olevani ka-onnellinen, mutta mitä pidempään huomaan olevani onnellinen niin sitä vaikeammaksi se muuttuu.

Onnellisuuteen turtuu.                                                         

Jos onnellisuus jatkuu pidemmälle niin sitä helpommin se menettää särmänsä ja alkaakin muistuttamaan tavallisuutta. Pitäisikö tällöin pyrkiä jälleen korkeamman onnellisuuden tilaan vai todeta että nyt on hyvä, ainakin jos vertaa menneeseen? Vai kenties pyrkiä romahtamaan pohjalle, josta voisi jälleen nousta? Ei voi odottaa, että onnellisuus jatkuisi loputtomasti.

Välillä tuntuu että oma onnellisuus on muilta lainattua ja että sen joutuu maksamaan korkoineen takaisin. Onko onnellisuus vain lainassa? Eurooppalaisten ja (Pohjois-)Amerikkalaisten onnellisuus ainakin tuntuu olevan saavutettu muiden epäonnen kautta. Emme voi olla onnellisia ellei meillä ole nykyistä elitasoamme - ja niin kauan kun emme ole valmiita tinkimään omasta hyvinvointi/ylellisyysyhteiskunnasta voimme olla varmoja että mahdollisuus ei ole samanlainen muille.

Jos siis kollektiivinen onnellisuutemme on sen varassa että joku osa ihmisistä on onneton, niin voiko yksilön onnellisuus saavuttaa riistämättä onnellisuutta keltään?

Ursula K. Le Guin käsittelee monissa kirjoissaan onnellisuutta. Keskeisenä esille nousee huomio, että jos jokaista pyritään miellyttämään ja takaamaan juuri "keskimääräinen onnellisuus", niin kuinka monelle se todellisuudessa riittää? Yksilö ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuuden tasoa riistämättä jonkun muun mahdollisuuksia.

Voinko siis olla onnellinen hyvällä omalla tunnolla ilman että ryöstäisin samalla jonkun muun samanlaiset mahdollisuudet päästä informaatioyhteiskunnan nirvanaan? Suuressa mittakaavassa varmasti en, mutta mikrotasolta tarkasteltuna mitä varmimmin!