Prayers for Bobby (ja homojen itsemurhista)

Prayers for Boddy (2009)

Tässä on ehdottomasti yksi parhaimpia gay-themed elokuvia, joita olen nähnyt, vähintäänkin paras pitkään aikaan tuotetuista. Ensinnäkin näyttelijä työ on moitteetonta, rooleihin on valittu erittäin hyvin sopivat näyttelijät (pääosissa Sigourney Weaver (Mary Griffith) ja Ryan Kelley (Bobby Griffith)). Kuvaus, leikkaukset ja muut tekniikkaan pohjautuvat ratkaisut on toteutetu rautaisella ammattitaidolla, joka usein on harvinaista homoelokuvissa.

Tarina on hyvin ikävällä tavalla kovinkin tyypillinen. Tapahtumat sijoittuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvaan Griffithien perheeseen. Perheen nuorempi poika, Bobby, alkaa epäillä omaa seksuaalisuuttaan ja jäätyään kiinni isoveljelleen itsemurhan yrittämisestä, hän tunnustaa homoutensa, jota niin kovasti häpeää. Veli ei voi olla kertomatta perheen äidille asiasta. Perhe on klassisen uskonnollinen ja äiti tuomitsee tietämättömyyttään poikansa homouden alusta asti. Apua haetaan psykologilta ja uskonnosta, mutta mikään ei tunnu auttavan.

Matkattuaan serkkunsa luokse isompaan kaupunkiin Bobby voi viimein olla onnellinen ja hän löytää jopa rakkauden. Lopulta kuitenkin perheen tuen puute käy liian raskaaksi ja johtaa järkyttäviin tapahtumiin.

Aimo silauksen realismia elokuvalle tuo tieto siitä, että tarina perustuu tosi tapahtumiin. Sinänsä ei yllätä; ikävä kyllä vieläkin homojen itsemurha alttius on erittäin korkea. Syitä on monia, mutta mikäli perhe, työ- ja kouluilmapiiri hylkäävät niin en yhtään ihmettele. Norjalaisen tutkimuksen mukaan maan LBGT-nuorista (16-24v) 26% on elämänsä aikan yrittänyt itsemurhaa. Luku todennäköisesti peilautuu Suomeen yhtä isona tai suurempana, johdammehan noin muutenkin itsemurhatilastoja. Suomassa henkensä riistää noin 100 nuorta vuosittain, joka on noin kymmenes osa koko maan itsemurhista. Eurooppalaisissa tutkimuksissa paljastuu että 61% LBGT-nuorista on kokenut syrjintää ja kiusaamista koulussa, 51% kotona. Aiheesta on mielenkiintoinen pätkä Yle-Areenassa (kuunneltavissa 21.11.10 asti).

Hups! Tarkoitus oli vain kirjoittaa arvostelua elokuvasta, mutta lähdin näköjään taas vähän sivuraiteille. Ehkäpä sekin kuitenkin vain kertoo siitä kuinka paljon elokuva minua henkilökohtaisesti kosketti. Voin kertoa, että viimeinen puoli tuntia meni kuluttaen nenäliinoja, koska itkua oli turha koittaa estää. Vielä pahemmalta sain kyseisen filmin tuntumaan tieto siitä kuinka todellista se monille on. Sen takia haluankin laittaa myös tänne blogiini linkin "It gets better"-kamppanjaan, josta toivottavasti on apua niille, joista tuntuu että kukaan ei välitä syystä tai toisesta. Btw, Keishahan on omistanut nuorille viime aikasten itsemurhatilastojen valossa uuden kappaleensa We R who we R!




Itselle tuli kyllä niin sellainen olo elokuvan jälkeen, että täytyypä ottaa puhelu omalle äidille ja sanoa "Kiitos!" :)

Muistakaa, että jokainen meistä on tärkeä ja ainutlaatuinen!