"Ei tuu kestään!"

Välillä tulee näitä hetkiä, että elämä vaatii väliselvitystä. Itseltä pitää kysyä missä mennään ja miksi. Motivaation pitää säilyä ja pitkällä aikavälillä tekojen pitäisi olla mielekkäitä. Entä jos ne eivät ole? 


Mikä oikeastaan määrittää sen, että jokin on mielekästä? Aamulla mua ei todellakaan haluttais nousta ylös sängystä. Kuten jo edesmennyt aikamme suuri ajattelija, Steve Jobs totesi: ”'If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?' And whenever the answer has been "No" for too many days in a row, I know I need to change something.” Milloin asiaan pitää reagoida tekemällä muutoksia? Viikot voi yrittää täyttää mukavilla harrastuksilla ja ystävillä purkaakseen stressiä, mutta kuitenkin työ ja rästitehtävät ovat aina kotona odottamassa. Masentavinta lienee, että ainoa mikä kotona odottaa on homesieni tiskivuoressa ja kirjastosta lainattujen oppikirjojen pinojen kakofonia paineen ylistämiselle. Pitäisi ehkä hommata kissa, jotta edes joku odottaisi munkin kotiinpaluuta.


Mä unohdin jo mitä mä halusin tuoda esiin tällä tekstillä.. ehkä yleistä antipatiaa ihmiskuntaa ja sen aikaansaannoksia kohtaan? Ihminen on asuttanu maapalloa 6,5 miljoonaa vuotta, dominoiden sitä suurimman osan tästä ajasta. Mitä sinä aikana on saatu aikaiseksi? Taidetta kuten Duchampin Fountain (joo, se on pisoaari!), musiikkia joka sattuu korviin ja kohujulkkiksia. Kaikki omalla tavallaan merkityksellisiä. Kuten Johanna Tukiainen toteaa videollaan ”-- mulle pitäis antaa siitä niinku loppuelämän niinku ilmaset verot, et veroja ei tartte enää maksaa et mä järjestin teidän ulkoministeriks Alexander Stubbin.” Just niin Johanna, samaa mieltä!


What ever – mä lähdin nyt harhaileen jonnekin ihan väärille ulottuvuuksille. Kyl mä oikeasti tiedän mitä mä kaipaan ja mikä puuttuu. Mies. Joku jota kiinnostais mitä mä oon tehny ja jotain joka haluis kuunnella mun paatosta opinnoista ja ärsyttävistä ihmisistä ilman että tarvii kysyä. Mä oon puolitoista vuotta asunut yksin ja osaan sen jo. Alkaa toisin sanoen riittää. Sitä aina tutustuu ihmisiin, mutta loppujen lopuksi mielenkiintoisia ihmisiä tapaa harvoin. Jos näinkin onnekkaasti pääsee käymään niin se kariutuu viimeistään välimatkaan, toisen haluttomuuteen tai siihen että maailma yksinkertaisesti haluaa olla asiaa vastaan. Olisinko yllättyny vai kyllästyny siihen miten yksi ei kykyne parisuhteeseen ja toinen ei ole siihen valmis? Olenko itsekkään -- en tiedä. Mutta ainakin mä haluaisin ottaa selvää. Kumpi sitten on pahempi?

Anna Järvinen – Nuori Ja Kaunis
"-- mutta kuka se on kun huutaa?"

Jokainen mun kaveri joka ei ole omaa kultamurustaan vielä löytänyt kamppailee saman kysymyksen parissa. Mistä löytää se oikea? Tai vielä painokkaammin: onko oikeaa olemassa? Onko ”se oikea” Hollywoodin luoma harhakuva rahvaalle, jotta motiivi baarissa käymiselle ja kaikelle turhalle löytyisi. Entä jos oma ”oikea” ei tunne samoin? Pitkän etsimisen jälkeen ainoa mitä jää ovat rukkaset käsissä ja kyyneleet poskilla? En ois halunnu lähtee masenteleen näin pitkälle, teksti vain vei mukanaa vaikka senkin kirjoittaminen tuntuu turhalta. Oikeasti mulla menee hyvin. Tuntuu vaan että tunnen jo niskassani ne karvaat sanat, joita kanssakulkijat huutaa perään. "Ei tuu kestään!"