Jollain tasolla vakuuttavalla julkkikaartilla höystetty rockmusikaali ihastuttaa ja pitkistyttää vuorotellen. Tähtihetket ovat katsomisen arvoisia, mutta pitkästyttävän yksitoikkoinen ja arvattava juoni puuduttaa katsojan.
Vuoteen 1987, oikean rockin viimeisiin vuosiin, sijoittuva elokuva lähtee käyntiin kun Sherrie (Julianne Hough) lähtee kotoaan Oklaholmasta kohti L.A.:ta ja Hollywoodia. Hän haluaa olla laualaja, mutta unelmiin syntyy kupru jo lyhyen kaupungilla kävelyn jälkeen (kaksi biisiä näihin kahteen kohtaukseen jo kulutettu), kun hänen laukkunsa (ja hänen erityisesti hänen levykokoelmansa) varastetaan. Paikalla syöksyy läheisessä baarissa, siis tapahtumien keskusareenalla Bourbonissa, työskentelevä Drew (Diego Boneta). Tietysti koska Sherriellä ei ole rahaa, niin Drew auttaa täysin ennaltaan tuntematonta tyttöä samaan tarjoilijan paikan maan kovimmasta rock-mestasta, jonka muuten omistaa Alec Baldwinin näyttelemä Dennis Dupree.
Mikään elokuva ei ole täydellinen ilman mutkistumaa ja pahista. Näistä vastaavat kaksi eri henkilöä. Mutkistumasta huolehtii rappiorokkari Stacee Jaxx (Tom Cruise). Cruise tekee kiehtovan rooliin ja on mielenkiintoista miten hyvin kehonkieli on otettu talteen rahansa ja elämänsä pullon kaulasta kitanneilta rokkipiruilta. Dialogi Jaxxilla on paikoittain niin hämärää, että se tuntuu korkeintaa minuuttipeliltä, jotta leffa ei jäisi liian lyhyeksi! Pahis taas on Patricia Whitmore (Catherine Zeta-Jones), pormestariksi pyrkivän miehensä omistautuva vaimo. Patricia tahtoo rockin pois ja turvata lasten sekä nuorten tulevaisuuden sulkemalla Bourbonin.
Elokuvan paras piirre on ääniraita. Kappaleet on valittu parhaimmista rock-hiteistä ja ne ovat alkuperäisille uskollisia (jopa Cruisen Tomppa kuulostaa hyvältä miksattuna ja tunetettuna). Parhaimpia laulajia on sivuosissa näyttelevät Justice Charlier (Mary J. Blige) ja Lonny Barnett (Russell Brand), joista jälkimmäinen tuo leffan koomisimmassa kohtauksessa homovivahteen elokuvaan legendaarisen Can't Fight This Feeling -biisin tahdissa! Kyllä Hough ja Boneta eli the star crossed lovers osaavat laulaa leffan tasoon vähintäänkin riittävästi. Myötähäpeä elementtejä ei oikeastaan ole. Ja kyllä Diego Bonetaa oli ihan ilo katsella pääosassa muutenkin! ;) Justice Charlierin miesten klubi on myös hieno sivuareena tässä elokuvassa. Mä en oikein tiedä, mitä mieltä mä oon tällaisista musikaaleista/musiikkielokuvista, joissa ei ollenkaan ole omia biisejä. Musta tuntuu, että ainoastaan Abba The Movie toimii sellaisena. Kyllä tää silti on ehdottomasti elokuva, jolla aion täydentää mun musikaaliosastoa!
|
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita tähän mitä tuli mieleen (kommentointi erittäin suotavaa :D)