Movie Reviews: The Tree of Life (2011)

The Tree of Life (2011)


The Tree of Life on lähemmäs kaksi ja puolituntinen draamaspektaakkeli höystettynä aikamme parhailla näyttelijöillä. Sean Penn, Brad Pitt ja Jessice Chastain tähdittävät Terrence Malickin ohjaamaa kriitikkojen ylistämää kokeellista filmi pätkää. Pätkä onkin hyvä sana kuvaamaan tätä elokuvaa, sillä sen suurimmiksi ansioiksi muodostuu tarinan särkeminen symboliseen sekasortoon ynnäten joukkoon dokumentaarisia Discovery Channel -jaksoja.

Elämän ja sen keskeisiä kysymyksiä kuvatessa elokuvan kronologinen rakenne lähtee liikkeelle Mr. O'Brien (Pitt) ja Mrs. O'Brienin (Chastain) tapaamisesta. He saavat kolme poikaa ja asuvat esikaupunkialueella ison pihan omakotitalossa. Elokuva itsessään alkaa aivan muualta. Alkusysäyksenä toimii Jobin kirjasta poimittu katkelma ”Where were you when I laid the earth’s foundation ... while the morning stars sang together and all the sons of God shouted for joy?" luo pohjan elokuvan pohtivalle tasolle. Leikkaus siirtää katsojan jo alussa keskelle hetkeä kun Mrs. O'Brien saa tiedon poikansa kuolemasta. Illuusion murenet täydellisestä perheen arjesta murtuvat lopullisesti, tosin kronologisesti tämä sijoittuu vasta elokuvan loppuun. Kuva siirtyy nykyaikaan, jossa Jack O'Brien (Penn) on töissä arkkitehtinä. Hän puhuu isälleen puhelimessa ja kertoo ajattelvansa kuollutta veljeään päivittäin. Seuraava kuulostaa niin kliseiseltä, että on ihme miten se on päätynyt elokuvaan, mutta kun Jack näkee puuta istutettavan rakennuksen eteen alkaa hän pohtia asioitaan, joka näkyy elokuvassa harhailevina surrealismi jaksoina.

Kuulostaa harvinaisen sekavalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Tästä hetkestä lähtee liikkeelle noin 20 minuutin upea, tosin draamaelokuvan kannalta kyseenalainen kohtaus, jossa tähtisumun kautta siirrytään mitoosiin ja lopulta liitukauden dinosauruksiin. Kysymys kuuluu miksi? Ilmeisesti kuvattaessa niinkin laajaa aihetta kuin elämä, on ohjaaja halunnut kuvata myös elämän synnyn. Yksittäisenä dokumenttipätkänä olisi tuo jakso ollu upea kokonaisuus, mutta osana nykyelokuvaa aivan liian kokeellinen. Mieleen tulee 2001: Space Odysseyn harhailujaksot, jotka kuitenkin kävivät enemmän järkeen ottaen huomioon elokuvan genren. Taitavalla kerronnalla ja näyttelijöiden potentiaalin paremmalla hyödyntämisellä olisi päästy pidemmälle.

Elokuva on pitkä ja ei ota loppuakseen. Elokuvan herättämät assosiaatiot eivät ole miellyttäviä ja ohjaajan käyttämä vertauskuvallisuus on liian in-your-face -henkistä. Klassinen musiikki on nautinto ja moni elokuvassa käytetty kuva on itsessään upea taideteos, siinä missä joku toinen on banaali ja uhkaava. Tapa yhdistää niitä on ainutlaatuinen Malickin tyyliin sopiva, mutta kenties elokuvan pituudesta johtuen hyvin saarnaava, omaa oivallusta ei pääse tapahtumaan. Kuten leffaseurani sanoi: ”näin siinä käy kun annetaan ihmisen joka sanoo 'joo mä tykkään käyttää sellaista pientä symboliikkaa mun teoksissa' ohjata elokuva vapain käsin”. Kriitikot ovat ylistäneet teosta sen pirstaleisuudesta huolimatta ja ensi-illassaan tämän vuoden Cannesin elokuvafestivaaleilla se voitti Palme d'Or -palkinnon eli Kultaisen palmun. 

Paikat ainakin oli just loistavat!

Tuomio: Elokuva menee pilalle liiallisella kokeellisuudella ja symbolismilla. Kohtaukset ovat monesti hajanaisia ja vaikeita seurata filmin fragmentaarisuuden takia. Jos on elokuvafani niin kannattaa katsoa, filmi todennäköisesti jossain määrin tulee lunastamaan paikkansa vuoden isona ”taide-elokuvana” ja olen varma että itsekin näen sen uudestaan, ehkä ostan hyllyynkin. Klassikko jo syntyessään, en tiedä. Haluaisin sanoa, että en pitänyt tästä ja en saanut mitään irti, mutta kaipa se jotain kertoo että mietin sitä vielä kolme päivää sen nähtyäni. Klassisina hahmoina vahva ja julma isä hahmo yhdessä omat haaveensa uhraavan pehmeän äitihahmon kanssa tuovat jokaiselle varmasti jonkin tasoisen kosketuspinnan elokuvaan. Vähemmän raskaana näinkin hyvillä näyttelijöillä varustettu elokuva voisi olla ihastuttava.

Katso elokuvan traileri tästä.